Vaikka tiedänkin, että tämän pyhätön rakentamisesta on tehty kokonainen kirja, joka on varsin kattava teos tuosta rakennuksesta, haluan kuitenkin tuoda oman lisäni tähän tarinaan. Tämä tarina ei mitenkään poikkea tuon kirjan kertomuksesta, vaan pikemminkin täydentää sitä. Tämä mahdollistaa myös muidenkin kuin kirjan ostaneiden tiedonsaannin tästäkin asiasta. Ehkäpä tämä ei kovin merkittävä olekaan aikalaisille, mutta ehkä se meitä ortodokseja kiinnostaa ainakin tulevaisuudessa.
Varsinainen muuttopäiväni Kalajoelle on minulta jäänyt jotenkin sivuseikaksi, mutta eiköhän se tapahtunut vähän kerrassaan minun siirtyessäni eläkkeelle vuoden 2008 aikoihin. Vähän kerrassaan siksi, että ostin vanhan melkein rappiolla olevan talon Kalajoen Pitkäsenkylästä ja kuljin Ähtäristä aina viikonloppuisin sitä kunnostelemassa.
Lopulta talo valmistui osittaiseen asumiskuntoon muutaman pikku haaverinkin myötä, ja aloin kuljettaa tavaroita Ähtäristä Kalajoelle, jossa yövyin yhä useamman yön. Toki minulla Ähtärissä oli oma rivitaloasunto, mutta sen verran matka oli pitkä, että en viitsinyt sitä aivan joka päivä ajaa. En edes muista, milloin siirsin kirjani Kalajoelle, mutta varmuudella olin jo majaillut jonkin aikaa Sautinkarin leirintäalueella Himangalla, joka niihin aikoihin liitettiin Kalajokeen. Varmasti historian tutkijat tuonkin päivämäärän voivat onkia kaupungin arkistoista, jos niin haluavat ja sen tärkeäksi näkevät.
Ei minulla mitään siteitä tänne Kalajoelle ollut, joten se ei mikään muuton syy ollut. Olin aikoinani työskennellyt Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Raahessakin. Kaikki nämä paikat sijaitsivat kohtuullisen matkan päässä Kalajoesta, joten joku senaikainen tuttuni vieraili luonani, mutta pääasiassa asuin paikkakunnalla yksin. Kahviloiden määräkin täällä oli varsin rajoitettu, ja kun en oikein kaljapuolen miehiäkään ollut, niin tuttavien määrä oli varsin rajoitettu. Ei siis ollut ihme, että jotenkin ilahduin, kun päivänä muutamana minulle ennestään tuntematon nainen puhutteli minua. Kieltämättä nainen oli mielestäni kaunis pitkine hoikkine vartaloineen, joten antauduin mielelläni juttuihin. Pukeutumisesta päättelin heti, että kyseissä täytyi olla ulkomaalainen. Aksentti vahvisti epäilyksiäni, ja jotenkin tyylistä päättelin, että venäläinen. Kyseessä oli täkäläinen taidemaalari Oma Orell, joka selvisi minulle esittäytymisen jälkeen. Oikealta nimeltään nainen oli Olga ja jutteluhetki venykin jonkin mittaiseksi, kun taiteen lisäksi löytyi muitakin yhdistäviä tekijöitä. Yksi näistä oli uskontomme, sillä molemmat kaipasimme hieman ortodoksista hengen elämää. Vaikka olinkin syntyperäinen karjalainen, olin asunut suurimman osan elämääni läntisessä Suomessa, jossa ortodoksisuus oli suhteellisen harvinaista. Tästä syystä myös ortodoksiset palvelukset ja rakennukset olivat harvassa.
Kerroin Olgalle, että oikeastaan olen aika huono ortodoksi, koska olen melkein aina, Oulua lukuun ottamatta, asunut paikkakunnilla joissa ei ollut kirkkoa tai tsasounaa ja joissa ortodokseja pidettiin melkein kummajaisina. Tästä syystä myös jumalanpalvelukset olivat jääneet melko vähiin. Myös Olga kertoi asuneensa koko Suomessa olo ajan täällä Kalajoella, joten siinä suhteessa tilanne oli sama kuin minulla. Jos harpilla piirrettiin ympyrä, jonka säde oli 60 km, ei yhtään ortodoksista rakennusta jäänyt sen sisään. Täällä tuskin edes tiedettiin, että ortodoksinen kirkko on Suomen vanhin ja toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, ja että se on myöskin virallisesti valtion kirkko.
Ehkä tuolloin lausuttiin Kalajoen tsasounan syntysanat. En tiedä mistä nuo sanat tulivat mieleeni, mutta jotenkin ne vain pulppusivat suustani, vaikka en mikään runoilija tai kaunosielu olekaan. ”Marjat kasvavat metsissä, samoin sienet, mutta kirkot on aina pitänyt ihmisten rakentaa.” Samaan hengenvetoon totesin, että ehkä me voisimme olla ne ihmiset täällä Kalajoella.
Siitä hetkestä alkaen aloin suunnitella konseptia, joka mahdollistaisi tuon Herran huoneen rakentamisen. Toki tiesin, ettei minun rahani mihinkään riitä, ja uskoin, ettei Olgalla ollut sen enempää tätä maallista, joten sen varaan en juurikaan voinut laskea.
Vaimoni Pirjon olin tuntenut jo vuosia, vaikka ei hän silloin vielä ollut vaimoni. Ei edes silloin kun tapasin Olgan. Niin viehättävä kuin Olga olikin, ajattelin häntä vain kirkon rakentajana.
Myöhemmin Pirjosta tuli vaimoni ja hänen panoksensa tämän pyhätön nousemisessa on lähes korvaamaton. Tästä asiasta kerron hieman myöhemmin ja kiireisemmät voivat lukea siitä kirjasta, joka julkistetaan 18.10.2014 Kalajoen tsasounassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti