Tsasounan synty, Ari Keronen kertoo

NÄIN SYNTYI KALAJOEN TSASOUNA - Ari kertoo

Vaikka tiedänkin, että tämän pyhätön rakentamisesta on tehty kokonainen kirja, joka on varsin kattava teos tuosta rakennuksesta, haluan kuitenkin tuoda oman lisäni tähän tarinaan. Tämä tarina ei mitenkään poikkea tuon kirjan kertomuksesta, vaan pikemminkin täydentää sitä. Tämä mahdollistaa myös muidenkin kuin kirjan ostaneiden tiedonsaannin tästäkin asiasta. Ehkäpä tämä ei kovin merkittävä olekaan aikalaisille, mutta ehkä se meitä ortodokseja kiinnostaa ainakin tulevaisuudessa.

Varsinainen muuttopäiväni Kalajoelle on minulta jäänyt jotenkin sivuseikaksi, mutta eiköhän se tapahtunut vähän kerrassaan minun siirtyessäni eläkkeelle vuoden 2008 aikoihin. Vähän kerrassaan siksi, että ostin vanhan melkein rappiolla olevan talon Kalajoen Pitkäsenkylästä ja kuljin Ähtäristä aina viikonloppuisin sitä kunnostelemassa. 

Lopulta talo valmistui osittaiseen asumiskuntoon muutaman pikku haaverinkin myötä, ja aloin kuljettaa tavaroita Ähtäristä Kalajoelle, jossa yövyin yhä useamman yön. Toki minulla Ähtärissä oli oma rivitaloasunto, mutta sen verran matka oli pitkä, että en viitsinyt sitä aivan joka päivä ajaa. En edes muista, milloin siirsin kirjani Kalajoelle, mutta varmuudella olin jo majaillut jonkin aikaa Sautinkarin leirintäalueella Himangalla, joka niihin aikoihin liitettiin Kalajokeen. Varmasti historian tutkijat tuonkin päivämäärän voivat onkia kaupungin arkistoista, jos niin haluavat ja sen tärkeäksi näkevät. 

Ei minulla mitään siteitä tänne Kalajoelle ollut, joten se ei mikään muuton syy ollut. Olin aikoinani työskennellyt Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Raahessakin. Kaikki nämä paikat sijaitsivat kohtuullisen matkan päässä Kalajoesta, joten joku senaikainen tuttuni vieraili luonani, mutta pääasiassa asuin paikkakunnalla yksin. Kahviloiden määräkin täällä oli varsin rajoitettu, ja kun en oikein kaljapuolen miehiäkään ollut, niin tuttavien määrä oli varsin rajoitettu. Ei siis ollut ihme, että jotenkin ilahduin, kun päivänä muutamana minulle ennestään tuntematon nainen puhutteli minua. Kieltämättä nainen oli mielestäni kaunis pitkine hoikkine vartaloineen, joten antauduin mielelläni juttuihin. Pukeutumisesta päättelin heti, että kyseissä täytyi olla ulkomaalainen. Aksentti vahvisti epäilyksiäni, ja jotenkin tyylistä päättelin, että venäläinen. Kyseessä oli täkäläinen taidemaalari Oma Orell, joka selvisi minulle esittäytymisen jälkeen. Oikealta nimeltään nainen oli Olga ja jutteluhetki venykin jonkin mittaiseksi, kun taiteen lisäksi löytyi muitakin yhdistäviä tekijöitä. Yksi näistä oli uskontomme, sillä molemmat kaipasimme hieman ortodoksista hengen elämää. Vaikka olinkin syntyperäinen karjalainen, olin asunut suurimman osan elämääni läntisessä Suomessa, jossa ortodoksisuus oli suhteellisen harvinaista. Tästä syystä myös ortodoksiset palvelukset ja rakennukset olivat harvassa. 

Kerroin Olgalle, että oikeastaan olen aika huono ortodoksi, koska olen melkein aina, Oulua lukuun ottamatta, asunut paikkakunnilla joissa ei ollut kirkkoa tai tsasounaa ja joissa ortodokseja pidettiin melkein kummajaisina. Tästä syystä myös jumalanpalvelukset olivat jääneet melko vähiin. Myös Olga kertoi asuneensa koko Suomessa olo ajan täällä Kalajoella, joten siinä suhteessa tilanne oli sama kuin minulla. Jos harpilla piirrettiin ympyrä, jonka säde oli 60 km, ei yhtään ortodoksista rakennusta jäänyt sen sisään. Täällä tuskin edes tiedettiin, että ortodoksinen kirkko on Suomen vanhin ja toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, ja että se on myöskin virallisesti valtion kirkko. 

Ehkä tuolloin lausuttiin Kalajoen tsasounan syntysanat. En tiedä mistä nuo sanat tulivat mieleeni, mutta jotenkin ne vain pulppusivat suustani, vaikka en mikään runoilija tai kaunosielu olekaan. ”Marjat kasvavat metsissä, samoin sienet, mutta kirkot on aina pitänyt ihmisten rakentaa.” Samaan hengenvetoon totesin, että ehkä me voisimme olla ne ihmiset täällä Kalajoella.

Siitä hetkestä alkaen aloin suunnitella konseptia, joka mahdollistaisi tuon Herran huoneen rakentamisen. Toki tiesin, ettei minun rahani mihinkään riitä, ja uskoin, ettei Olgalla ollut sen enempää tätä maallista, joten sen varaan en juurikaan voinut laskea. Vaimoni Pirjon olin tuntenut jo vuosia, vaikka ei hän silloin vielä ollut vaimoni. Ei edes silloin kun tapasin Olgan. Niin viehättävä kuin Olga olikin, ajattelin häntä vain kirkon rakentajana.

Myöhemmin Pirjosta tuli vaimoni ja hänen panoksensa tämän pyhätön nousemisessa on lähes korvaamaton. Tästä asiasta kerron hieman myöhemmin ja kiireisemmät voivat lukea siitä kirjasta, joka julkistetaan 18.10.2014 Kalajoen tsasounassa.

TSASOUNAN KANNATUSYHDISTYS SYNTYY

Edellä jo kerroin, kuinka Olga Orellin ja minun ystävyys syntyi ja miten se johti ajatukseen rukoushuoneen rakentamisesta. Tämän jälkeen asia jäi hautumaan minun päähäni, kunnes vissiin kolahti sieltä ulos, kun putosin taloni seinältä remonttia tehdessäni. Käsi kolmesta kohden poikki ja minä sairaalaan, jossa käsi kuvattiin, mutta päätä ei.

Pirjo, joka nykyisin on siis vaimoni, oli silloin vielä ystäväni, jonka kanssa olimme silloin tällöin yhteydessä. En muista kumpi soitti, mutta sen muistan, että maatessani sairaalassa kysäisi Pirjo, mitä nyt aion tehdä. Kaipa olin pyöritellyt tätä rukoushuonetta mielessäni niin, että vastasin lähes automaattisesti, että kirkon aion rakentaa. En tiedä, mikä oli se automaatio, joka sai silloin vielä Lappeenrannassa asuneen Pirjon vastaamaan: ”Siinä projektissa haluan olla mukana.” Sen verran Pirjoa jo tunsin, että saatoin luottaa, että nyt meillä olisi koossa tuo kolmikko, joka tarvittaisiin kannatusyhdistyksen perustamiseen.

Kannatusyhdistyksen perustajajäsenet olivat siis Olga, Pirjo ja minä. Minusta tehtiin yhdistyksen puheenjohtaja ja Pirjo valittiin sihteeriksi. Tällä kokoonpanolla yhdistys sitten rekisteröitiin marraskuussa vuonna 2010. Saman vuoden joulukuussa meidät Pirjon kanssa vihittiin, ja kun Pirjo muutti Lappeenrannasta Kalajoelle 17.12., olikin häntä ”vastassa” minun lisäkseni piispa Pantoleimon. Oli kai aika juhlallinen vastaanotto. Ei nyt tainnut piispa ihan Pirjon takia tulla, mutta olisihan tuokin ollut hyvä syy.

 

MITEN SITTEN MENI

No ei se vielä silloinkaan mennyt aivan kuin vettä vaan. Kalajoen hiekkasärkät oli ja on matkailualuetta. Niinpä paikalliset byrokraatit keksivät, että eivät matkailijat tarvitse hengen ravintoa, vaan tontille rakentamisen edellytyksenä on käyttötarkoituksen muutoshakemus. No, turha on potkia tutkainta vastaan, joten muutos haettiin. Ei auttanut protestointikaan, vaikka rohkenin ihan julkisesti epäillä, että yhdellekään lentoasemalle ei ole haettu käyttötarkoituksen muutosta siitäkään huolimatta, että hyvin monilla on jonkinlainen kappeli. Rahaa ja aikaahan siihen meni, mutta kun oli päätetty rakentaa, niin päätöksessä pysyttiin.

  

Rahankeräykselle saatiin lupa ja pankilta lippaat. Mutta hitaasti kansan rahapussit aukeilivat. Muutaman viikon jälkeen keräyksestä luovuttiin, sillä melko pian kävi selväksi, että tähän hommaan olemme liian ujoja. Meistä ei yksinkertaisesti ollut rahan pyytäjiksi. Vain hieman paremmin onnistuimme puun keräyksessä, ja joiltakin paikallisilta saatiin tukkeja ihan kohtuullisesti, että alkuun päästiin.

Rahasta oli kuitenkin huutava puute, ja siinä suhteessa vaikutti aika synkältä. Oma Pajo -kuoro Petroskoista lupautui auttamaan konsertoimalla maksutta 2 – 3 kertaa tällä jossakin. Matka kuitenkin jäi kannatusyhdistyksen huoleksi. Niinhän siinä sitten kävi, että kuoron matka Petroskoista Kalajoelle ja takaisin maksoi enemmän kun konserttien tuotot, vaikka majoitukset onnistuimmekin järjestämään perheisiin. Kirpputoritoimintaa Ylivieskassa kokeiltiin myös, mutta hyvin pian osoittautui, että sekään ei oikein ollut hanskassa, joten muutaman viikon jälkeen siitä luovuttiin.

Kun puoli vuotta oli rahaa yritetty kerätä, oli tämän keräyksen saldo useita tuhansia pakkasen puolella. Vaimoni oli saanut perinnöksi kesämökin Saimaan rannalta, ja sen hän sitten myi. Kun rahat lainattiin kannatusyhdistykselle, päästiin sen verran alkuun, että ELY-keskukselle voitiin osoittaa omakustannusosuuden ehkä löytyvän. Niin päästiin rakentamisen alkuun lahjaksi saatujen tukkien, Pirjon lainaaman rahan ja talkootyön avulla. 

ELY-keskukseltakin saatiin monen mutkan kautta lopulta ennakkoa 14 000 €. Rahat riittivät vain perustukseen, mutta kun lahjatukit raahattiin rakennuspaikalle, ja Arteman kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti uskottiin rungon nousevan vuoden sisällä. Ratkaisevaa tälle uskolle oli, että Kalajoen luterilainen seurakunta ja eräs yksityinen suurlahjoittaja lahjoittivat puuttuvat puut.

 

Ihan vuoden sisällä ei noussut, sillä kyllä vaikeuksia riitti. Koulutuskeskus Arteman aloittama hirsikurssi kuoli syystä tai toisesta, joten lopulta jouduttiin kuitenkin päätymään ratkaisuun, että rakennuksen veistämiseen palkataan pari ammattitaitoista miestä. Se oli rakennuksen kallein vaihe ja rahat olivat jälleen kerran lopussa. Ilmeisesti paikallinen Osuuspankki ei oikein uskonut hankkeeseen, sillä yli 100% vakuudetkaan eivät riittäneet. Onneksi itselläni oli sen verran luottoa paikallisessa Nordean konttorissa, että tarvittava raha irtosi nimenomaan minulle. Luonnollisesti lainasin sen edelleen kannatusyhdistykselle, ja rakennustyö saattoi jatkua.  Mainittujen lainojen lisäksi lähes kaikki ”ylimääräinen” rahamme käytettiin hankkeeseen ja omilla rahoilla maksettiin jopa palkkojakin. Kuten jo aiemmin kerroin, myös palkkoja jouduttiin maksamaan, vaikka hyvin suuri osa työstä tehtiin kymmenien talkoolaisten voimin. 

 

Kalajoen ortodoksinen rukoushuone vihittiin käyttöönsä 26.6.2014. Vihkimisen suoritti piispa Arseni. Ensimmäisen kuukauden aikana siellä kävi yli 1000 henkeä. Tästä päätellen luultavaa on, että tämä ”Särkkien kaunein rakennus” tulee aikanaan myös maksettua.